SIMPUKKA

Minulle runo on koskettamista kirjaimilla, suutelemista sanoilla. Runolla voi sanoa sen mikä muuten takertuu kurkkuun. Runo ei ujostele. Se katsoo silmiin ja sanoo ääneen sen mikä pitää sanoa. Runoon voi aina palata, sitä pitkin voi tehdä matkaa menneeseen ja tulevaan, tehdä muistoista pysyviä. Runo on kuin simpukka, johon on tallentunut meren kohina. Runon äärellä on aina rannalla. Kuullakseen meren kohinan, simpukka on laitettava korvalle. Myös runo tarvitsee lukijan päästääkseen perille. Ilman lukijaa runo on vain kasa sanoja, vajaa.

ALKU

Yhdeksäs joulukuuta vuonna 1984 seison Puistotien päiväkodin salissa ja on juuri ollut minun vuoroni repäistä päivyristä lehti. Minulla on vinoon leikattu otsatukka, alaleuassa kielen mentävä kolo ja syvä tietoisuus siitä, että tänään on keittäjän-Annikin nimipäivä. Se lukee mustalla eilisen alta paljastuneella valkoisella sivulla. Sillä sekunnilla ymmärrän, että osaan lukea. Kahta sekuntia myöhemmin ymmärrän osaavani myös kirjoittaa. Minulla on pissahätä ja sukkahousut rytyssä jumppatossuissa, mutta mikään ei voi pilata hetkeä, kun sanojen maailma levittäytyy eteeni kauniimmin kuin mikään ennen näkemäni. Jokaisessa kirjaimessa asuu mahdollisuus. Juoksen keittiöön onnittelemaan Annikkia eikä kaurapuuro ole koskaan maistunut niin hyvältä. Niin sanoilta.

ROHKEUS

Takana on kilometrejä, kiidettyjä ja hitaasti hiivittyjä. Kirjoittamattomia vuosia, joina tartuin elämään, mutta päästin irti kynästä. Piti tehdä muuta. Piti pidellä kättä kädessä, lapsia ensin sylin alla ja sitten sylissä, käydä töissä, kompastella arjessa ja erehtyä useamman kerran. Piti surra ja päästää irti, piti nauraa kasvot kipeiksi. Piti elää, kunnes tuli aika, jolloin eläminen tuntui mahdottomalta ilman kirjoittamista. Ja sitten tuli ystävä ja pyysi minua kirjoittamaan pojalleen ylioppilaslahjaksi runon. Sen jälkeen kirjoitin vahingossa toisen ja sitten tahallaan kolmannen. Pato oli auki. Ymmärsin olla juuri oikean hetken verran hullunrohkea ja tulin pöytälaatikosta ulos. Perustin Facebookiin Kun sanat riittävät -sivut ja aloin kirjoittaa runoja tilauksesta ja tilaamatta. Tänä vuonna rohkeuden hetki oli vähän hullumpi ja pidempi: jäin talvella virkavapaalle. Kirjoitan nyt työkseni ja suoritan luovan kirjoittamisen opintojani loppuun. Uskon, että edessä vielä kaikki, kirjakin.

TUULI

Pikkuruisen työhuoneeni seinällä lukee “Keep calm and write poetry”. Siihen kiteytyy elämäni paradoksi paljaimmillaan. En ole koskaan ollut tyyni, mutta olen aina kirjoittanut runoja. Mutta kun kirjoitan, tuulee vähemmän. Sanoilla hengitän maailmaa läpi. Ne ovat ilma, suodatin, näkymätön ja näkyvä. Kirjoitan kotona, mutta koti on myös tuulensuoja. Se on lepäämistä varten. Sitä, että voi nostaa jalat ylös ja laskea ajatukset alas. Koti on myös laituri, jolta katsella ohimeneviä laivoja ja olla itse ankkuroituna tärkeimpiensä luona. Koti on perhe, jossa minulla monta pientä ja vähän suurempaakin peiliä. He vetävät minut runosfääreistä takaisin maan pinnalle, mutta ovat myös loputon inspiraation lähde. Silloin kun en kirjoita, lähden koiran kanssa metsään. Metsä on tanssisalini, jossa saan tuulla rauhassa.

SINÄ

Minä kirjoitan minulle ja sinulle. Kirjoittamisen paras kiitos on vuorovaikutus, päästä tuntemattoman ihmisen lähelle runon kautta. Antaa sanat sille, jolla ne ovat hukassa. Löytää tie kirjoittamalla sen luokse, joka on sitä kauan odottanut. Etsiä juuri ne sanat, joilla hetken jakaa toisen ihmisen mielenmaisema. Tommy Tabermannin sanoin, olla ihminen ihmiselle. Runopajoissa ja muissa tilaisuuksissa nämä kohtaamiset ovat työni arvokkaimpia hetkiä ja sydän on niistä täynnä vielä pitkän matkaa jälkeenpäinkin.

 

Kiitos, että tulit runojeni äärelle.

Hanna Lind

kirjoittaja ja Facebook-runoilija

 

hanna_lind